The lights are shining bright

Eilen tuli _paljon_ lunta, toissapäivänä paistoi aurinko. Nyt on taas hieno ilma. Mitä tästä voi päätellä? Kenties sen, että huomenna sataa. Hohhoijaa. Mitä hyötyä on lämpimästä ilmasta ja auringosta, joka sulattaa lunta, jos kuitenkin sataa kohta lisää? Sama asia kun ajais liikenneympyrää vaan ympäri kokoajan - ei pääse ikinä eteenpäin.

Tottakai mä tiedän, ettei tää talvi loputtomiin kestä, mutta tolla lumimäärällä me kahlataan hangessa vielä toukokuussakin. Karua tää maailma, eikö vaan? Mutta toisaalta me ei sentään jouduta elään jääkauden keskellä. Vielä. Mutta on ihmiset siitäkin selvinnyt - vielä vähemmällä kun nykyihminen, jolla on sähköt, hulppeat talot ja muu mahdollinen selviytymiseen tarvittava.

Joka tapauksessa, harva on tyytyväinen niin kauan kun on lunta. Oikeastaan harva on tyytyväinen sillonkaan, kun tulee vesikelit lumien sulaessa. Sit tulee kesä, liian kuuma ja paljon hyönteisiä. Syksyllä taas alkaa sateet. Ja niin jatkuu tää loppumaton oravanpyörä. Suomen ilmasto ei tunnu kelpaavan muille, kun turisteille.

Vaikka äsken tosta lumesta valitinkin, mä itse olen edes johonkin tyytyväinen. Kevät on aina merkki uudesta alusta. Kesällä (yleensä) kun on lämmin, voit ajatella sitä, että millasta olikaan talvella seistä siellä pihalla kolmenkymmenen asteen pakkasissa. Syksystä ite en pidä niin kovin, mutta kai siitäkin ihmiset löytää positiivisia puolia.

Mun musiikkimakuun ja sen genreihin ei yleensä kuulu rap, mutta pakko laittaa tähän loppuun vielä kappale, jonka sanat sopii hyvin aiheeseen. Suosittelen kuuntelemaan sanoja, vaikka kappaleesta ette muuten pitäisikään. Tää takavuosien teiniräppäri, Pikku-G teki muitakin biisejä, joissa oli lyriikat kohdillaan. Kuunnelkaa siis tätä mun musiikkimaun poikkeusta kaikessa rauhassa.

I'll never get a chance to hold you

Musiikki. Sillä on suuri merkitys mun elämässä. Aivan pienestä asti mä oon kuunnellut musiikkia, joka on edelleen lähellä mun sydäntä. Todennäköisesti ensimmäinen levy, mitä mulla on ollut, oli Hanoi Rocksin levy. Äidin kautta sekin bändi tutuks tuli - tietäisittepä vaan, että millainen fani äiti oli. Mä varmaan synnyinkin Hanoi Rocksin soidessa. No joo, en tiedä, mutta ei varmaan kaukana ollu.

Mä haluun siis kiittää äitiä siitä, että oon tutustunu tähän bändiin, joka on yks loistavimmista. Kiitos äidille siitäkin, että mä oon päässyt noita katsomaan livenäkin. Jopa sen viimeisen kerran. Ne on historiaa. Niin Hanoi Rocks, kun äitikin. Kaikki muistot säilyy kultakehyksin aina loppuun asti. Mä myönnän olleeni melkoinen mammanpoika, mutta ylpeä siitä. Kukapa ei olis, kun äiti oli rock? Lapsella piti tottakai olla esikuva, eikä mulla muita ollut, kun äiti.

Hanoi Rocksia mä taas saan kiittää monista hyvistä muistoista. Niiden keikkojen lisäks siis. Hanoi Rocksin kuuntelun kautta mä oon tutustunu loistaviin ihmisiin, joita en unohda koskaan. On niin paljon asioita, joita mä oon kokenut kuunnellessani tätä bändiä. Tunteiden kirjoa laidasta laitaan. Mutta mitään en kadu, en koskaan.

Hanoi Rocks on lopettanu, mutta sen musiikki elää ikuisesti. Jos ei muuten, niin mä lupaan vielä vanhana vanhainkodissakin soittaa sitä täysillä. Kuvitelkaa nyt, meikäpappa kymmenien vuosien päästä kiikkutuolissa kuuntelemassa, kun esimerkiks A Day Late, A Dollar Short soi siihen mennessä jo vanhasta cd-soittimesta. Jos niin käy, niin mä saan elää onnellisen vanhuuden.

ISOT kiitokset siis erityisesti äidille. Tottakai kaikesta muustakin, kun pelkästään Hanoi Rocksiin tutustuttamisesta. Linkitän tähän alle biisin, jolla mä haluun lähettää terveisiä sulle sinne pilven päälle. Lepää rauhassa siellä rock n' roll - taivaassa. Toivottavasti sun on siellä hyvä olla.

I'm giving up the role of pretender

Saa nähdä, mitä tästä blogin pitelemisestä tulee. Aika on rajallista, mutta kyllä sitä toisinaan löytyy. Blogiahan sinänsä kirjoitetaan omaa itseä varten, mutta silti aina jotenkin aloituspostaus on vaikein. Tää on se kaiken pahan alku ja juuri. Tai sitten ei. Ajattelin alottaa sillä, että kerron itsestäni jotain. Sitä ennen kyllä blogistani. Tästä tulee siis tekstipainotteinen blogi, jossa jaan ajatuksiani. Kaikenlaiset kommentit otan vastaan asiallisesti, mutta tottakai asiattomat päätyy roskakoriin.

Itse olen juuri täysi-ikäisyyteen käsiksi päässyt, Alex-nimeä kantava nuorukainen. Asuinpaikastani en kerro, enkä juurikaan paljasta yksityisyyttäni - sehän ei teille kuulu. Sen verran uskallan sanoa, että kuuntelen rockia lähes laidasta laitaan, toisinaan raskaampaakin musiikkia. Sydäntä lähellä on aina ollut Guns N' Roses ja Hanoi Rocks, mutta nykyään kuuntelen paljon myös Avenged Sevenfoldia ja monia muita huippubändejä.

Tietokoneen lisäksi sorminäppäryydestä on hyötyä myös syntikkaa soitellessa, sellaisenkin siis omistan. En luokittele kyseistä harrastusta mitenkään tulevaisuuden toiveammatiksi, tai oleta olevani hyvä - omaksi ilokseni mä soittelen. Ja jotta musta ei tulisi aivan nörtti kuva, mainitsen vielä harrastaneeni jääkiekkoa seitsemän vuotta. Nykyään käyn salilla ja lenkkeilen, en kohentaakseni ulkonäköä, vaan oman terveyteni takia.

En lisää blogiini juurikaan kuvia. Itse en omista kameraa, enkä koe tarpeelliseksi aina nappailla jostain päin nettiä kuvia. Jos sen teen, kerron kyllä lähteet. Vaikka blogini ulkoasu saattaa olla synkänomainen, en itse ole aina sellainen persoona. Kaikki postaukseni ei käsittele itseäni, tämä ei siis ole mitään 'rakas päiväkirja'-touhua, älkää pelätkö. Kuten jo sanoin, otan vastaan kaikenlaiset kommentit ja pyrin vastaamaan niihin - lukuunottamatta asiattomia kommentteja.

Seuraavaa postausta odotellessa... Hejdå.